#9
The Prodigy – The Fat of the Land

Ilmestymisvuosi: 1997
Wikipedia-genre: alternative dance, oldskool jungle, big beat, dance rock, industrial rock, synthpunk
Olenko kuullut aikaisemmin: joo
Parhaat biisit: Smack My Bitch Up, Narayan, Breathe

Nyt on taas luvassa jotain uutta minulle, vaikka tämän juuri jonkin aikaa sitten kuuntelin. Mutta siis yleensäkin jotain uutta. Tälläistä elektronista musiikkia ei ole tullu kauheasti soitettua. Tai miksi ikinä haluatte tätä kutsua. Wikipediakin antaa sille monta nimeä, joista en ole ikinä edes kuullut. Mitäköhän esimerkiksi on Oldskool Jungle? Alunperin minun oli tarkoitus kuunnella saman esittäjän myöhempi julkaisu Invaders Must Die, mutta kirjoitin epähuomiossa The Fat of the Landin viimeisen arvostelun perään niin mennään nyt tällä.

Albumin avaa heti biisi, joka koostuu pääasiassa sen nimen Smack My Bitch Up hokemisesta. Kun ensimmäistä kertaa tämän nimiseen kappaleeseen törmäsin, niin tuli vähän sellanen "Oh dear..." -fiilis, että mitäköhän gangsta räppiä tämäkin nyt sitten on, mutta sitten se yllättääkin olemalla itselleni levyn kovin biisi. Todella menevää settiä. Kuten on seuraavakin ja sitä seuraava ja sitä... Taso pysyy hyvänä koko albumin ajan, jos ei kuitenkaan ensimmäisten biisien loistavuuden tasolle enää päästä. Tällä levyllä, tai tämäntyyppisessä musiikissa, lyriikat eivät välttämättä ole se pääasia eikä niissä tällä kertaa ole mitään mainitsemisen arvoista. Levyn kansikuva on muuten oikein hieno. Tässä vaiheessa, koska en keksi paljoakaan sanottavaa tästä levystä, ilmaisen tyytymättömyyttäni siihen kuinka lyriikoiden etsiminen kaiken maailman paskasivuilta on varsinainen pain in the ass... Arvatkaas mitä muuta, en tavallisesti pidä kun tekstissä sekoitetaan englantia ja suomea, kuten tuossa edellä tein, mutta en ala tuota lausetta enää muokkaamaan.

Ja, kappas, tässähän on jo niin pajon tekstiä, että mennään suoraan lopetukseen. Ylipäätään antaisin The Prodigyn The Fat of the Landille 4/5 tähteä, elikkäs erittäin nautittava kokemus.

#8
David Lynch - Crazy Clown Time

Ilmestymisvuosi: 2011
Wikipedia-genre: alternative rock, trip hop, electronica, experimental rock
Olenko kuullut aikaisemmin: en
Parhaat biisit: Good Day Today, Pinky's Dream, Strange and Unproductive Thinking

Kuten ehkä saatatte tietää, David Lynch on pääasialliselta ammatiltaan elokuvaohjaaja, ja vastuussa muun muassa sellaisista omaperäisistä pätkistä, kuten Blue Velvet, Mulholland Drive ja Inland Empire. Yleensä, kun tämmöinen reilusti päälle 60-vuotias elokuvaohjaaja lähtee tekemään musiikkia (ollakin, että hän on myös aikaisemmin ollut osallisena ainakin yhden levyn teossa), ei odotuksia voi laittaa kovin korkealle, mutta Lynchin tapauksessa ei ikinä voi tietää mitä on luvassa. Varsinkin, kun en sitä aikaisempaa musiikkia ole kuullut. http://www.youtube.com/watch?v=6QJpY2VNP0E Tässä vähän esimakua levyn nimikkobiisin musavideon merkeissä.

Crazy Clown Time pari ensimmäistä kappaletta ovatkin aika 'trippy' kamaa, mutta efekti valitettavasti kuluu pois pidemmälle edetessä. Levyllä on liian monta liian mitäänsanomatonta kappaletta ja liian vähän erilaisuutta ja erikoisuutta, mitä olisin kaivannut. Lynch laulaa albumilla muokatulla äänellä ja wiki antaa miehelle crediittiä myös instrumenteistä, itse en tiedä mitä hän osaa soittaa. Vastoin odotuksia, lyriikat ovat useimmissa kappaleissa melko simppeleitä, jopa TYLSIÄ, ja käsittelevät tuikitavallisia ihmissuhde-aiheita. Ei sillä, että se olisi ollenkaan huono aihe, ei, mutta olisin odottanut Lynchiltä enemmän sellaista mitä löytyy muista kappaleista eroavasta, meditaatioharrastuksen inspiroimasta seitsemän minuutin Strange and Unproductive Thinking -biisistä, joka on yksi levyn kiinnostavimpia. Ylipäätään lyriikat eivät kuitenkaan itseeni niin iskeneet.

Kaiken kaikkiaan olen pettynyt kuinka vähän outo Crazy Clown Time onkaan. Näin ensikuuntelemalla antaisin Lynchin uudelle levylle kuitenkin sen 3/5 tähteä.

Seuraavaksi vuorossa: The Prodigy – The Fat of The Land (voiko kappale olla hyvä jos sen nimi on Smack My Bitch Up?)

-Antti
 

Huh, taas pitkästä aikaa päivitystä luvassa. Ja nyt mennään suoraan vuoteen 1983, kun vuorossa on Suicidal Tendencies ja kuten tähän salakavalasti muodostuneeseen teemaan kuuluu, bändin ensimmäinen nimikkoalbumi.

En ole mikään punkin fani. Kaikki punk mitä olen kuullut on minulle vain aivotonta huutamista ja intrumenttien paukuttamista. Ja tähän kuvaukseen sopii pitkälti myös Suicidal Tendencies. Olen kyllä kuullutkin tämän levyn aikaisemmin enkä silloin tykännyt liioin kuin biisistä Institutionalized, joka taitaapi olla se orkesterin tunnetuin kappale (ja ihan hiton hyvähän se on). En tiedä sitten missä mielenalassa olin, kun tajusin tätä kuunnellesani, että pidänkin tästä "aivottomasta räminästä" yllättävän paljon. Meno on kaoottista, tuntuu kuin bändin jäsenet vain hakkaisivat soittimiaan niin kovaa kuin pystyisivät ja laulaja Mike Muir sylkee sanoja suustaa sellaisella tuntivauhdilla, että päätä huimaa kun yrittää pysyä perässä. Ja se, erityisesti laulu, on loistavaa!

Valtaosa biiseistä on lyhyitä ja ytimekkäitä ja noh, kuulostavat aikalailla samalta, mutta se ei haitannut minua kuunnellessani tippaakaan. Levy on ylipäätäänkin lyhyt, vajaa puolituntinen, joten kyllästymään ei ehdi. Lyrikaalisesti sellaiset kappaleet, kuten Suicide's an Alternative, Suicidal Failure ja I Saw Your Mommy ovat hieman hämmentäviä, mutta ehkä missasin jonkinlaisen kieron huumorin, joka niihin sisältyy. Muuten levyltä löytyy hyviä aiheita muun muassa poliitiikan kaksinaismoralismista, aivopesusta, sodasta ja syrjäytyneisyydestä.

Suicidal Tendecies kuulostaa siis parhaimmillaan hyvältä, mutta jotkin heikommat biisit raahaavat yleisfiilistä alaspäin. Ylipäätään rankkaisin levyn sellaiseksin 3/5 tähden tekeleeksi. Toimii loistavasti aina silloin tällöin.

"All I wanted was a Pepsi! Just one Pepsi, and she wouldn't give it to me!"

Seuraavaksi vuorossa: David Lynch – Crazy Clown Time (David Lynch + musiikki = mahtavuutta?)

-Antti

-Antti

#2
Weezer – Weezer (the blue album)

Ilmestysmisvuosi: 1994
Wikipedia-genre: alternative rock, power pop
Olenko kuullut aikaisemmin: en
Parhaat biisit: My Name Is Jonas, Say It Ain't So, Buddy Holly

Weezer on bändi, jonka olen jo pidemmän aikaa olettanut olevan hyvä, mutten kuitenkaan satunnaisia biisejä lukuunottamatta ole bändiin tutustunut. Siksipä valitsin kuunnella nyt Weezerin ensimmäisen albumin ja sehän kannatti.

Pidän tästä. Musiikki ja lyriikat ovat simppleitä ja kivoja. Levyn avaava My Name is Jonas rokkaa ja levyltä löytyy useita kappaleita, joita voisi ehkä kuvata parhaiten rennoiksi. Surf Wax America on ehkä positiivisin biisi minkä olen ikinä kuullut. Weezeristä tulee hyvä mieli ja nämä hauskat rakkauslaulut ovat hyvää vaihtelua musiikille, jota tavallisesti kuuntelen. Se saattaa aina välillä olevan vähän negatiivista ja masentavaa, mutta toimiihan se näinkin päin. Weezerin musiikki ja erityisesti laulajan ääni ovat niin hilpeitä. Bändin nimikin kuulostaa niin hauskalta. No, levyn päättävä Only in Dreams menee jo vähän liiankin pitkälle. Se miten taustalaulaja laulaa kertosäkeessä ja sanoitukset ovat, mites sen sanoisi, hieman siirappisia? Juustoisia? No ihan miten vaan, ei koko albumi ole sentään pelkkää "jee, jee" -meininkiä, esimerkiksi mainio Say It Ain't So kertoo laulajan isän oletetuista alkoholiongelmista.

Joka tapauksessa, jotenkin en näe, että jaksaisin kuunnella tällaista kovin pitkään (saatan toki olla väärässä), joten Weezerin Weezer jatkaa Toolin viitoittamalla 4/5 tähden linjalla.

Seuraavaksi vuorossa: Boston - Boston (jatketaan nimikkoalbumeilla...)


-Antti

#1
Tool - Salival

Ilmestymisvuosi: 2000
Wikipedia-genre: progressive metal (en itse usein välitä tietää genreistä, joten laitan wikipedian ehdottaman genren ihan vain lukijoille, että tiedätte vähän minkälaisesta musiikista on kyse)
Olenko kuullut aikaisemmin: tavallaan...
Parhaat biisit: You Lied, Pushit, Third Eye

Hieno tapa avata lista, nykyisellä suosikkiorkesterillani, Toolilla. Ei, älä paina heti punaista ruksia selaimen yläkulmassa, vaikka et pidäkään heistä! Kyllä tällä listalla on muutakin kuin progea tulossa...

Mielenkiintoista nähdä onko Tool vielä oma suosikki joskus, kun saan vaikka 101 tai 1001 albumia kuunneltua. Jep, ihan niin kuin joskus saisin. Ihan välihuomiona, pomppaan näissä arvosteluissa suoraan asiaan eli kuunneltuun levyyn. Jos haluatte kuulla enemmän bändistä niin suunnistakaa kohti kaikkitietävää wikipediaa.

Joka tapauksessa, vaikka kaikki levyn biisit ovat entuudestaan tuttuja, en ole koskaan kuunnellut Salivalia kokonaisuudessaan, sillä se ei ole varsinainen studioalbumi (mistä huolimatta lasken sen nyt mukaan listalle). Sen sijaan se sisältää live-versioita jo aiemmin julkaistuista kappaleista sekä pari kappaletta covereita ja mahtuu mukaan myös vähän ennenkuulematonta materiaalia. Se ei ole ollenkaan huono juttu, sillä ehkä vähän yllättäenkin livevedot ja coverit ovatkin parasta antia. Alkuperäisesti Aenimalla ilmestyneiden Pushit ja Third Eye -biisien livesoitot ovat täyttä rautaa, varsinkin ensimmäisen, jonka rauhallisempi versio on miltei kuin kokonaan uusi biisi. Silti, lempparini levyltä on coveri basisti Justin Chancellorin edellisen bändin Peachin kappaleesta You Lied, joka sisältää yhden solisti Maynardin hienoimpia suorituksia. Se ääni on jotain, mitä en nyt välttämättä osaa sanoin kuvailla. Myös Zeppelin coveri No Quarter on loistava. Toisaalta, tahallaan ärsyttäväksi tehty, automaattista puhelinvastaajaa (tiedättehän, kun soitat vaikka pankkiin ja nauhoitettu ääni pyytää painamaan ykköstä tai kakkosta riippuen mitä asia koskee) imitoiva L.A.M.C on melko raastavaa kuunneltavaa. Kappaleen loppuosa on kuitenkin erillinen biisi, Maynard's Dick, joka on erittäin hauska. Jotain, mitä Tool ei kovin usein tee. Tai siis, ikinä. No ehkä Gaping Lotus Experince on tarkoitettu huvittavaksi. Muuta ei kyllä tule mieleen, eikä tämä edes liity tähän albumiin mitenkään.

Joten päästään tähän: Levyllä on paljon hyviä biisejä. Tekeekö se sitten hyvän albumin? Sanon, että kyllä. Vaikka eihän tähän voi muodostaa samanlaista tunnesidettä kuin Toolin varsinaisiin studioalbumeihin, joissa on koko levyn kattava teema. Öö... siinä kaikki. En tätä menoa tiedä mitä oikein keksin sanottavaksi tulevista levyistä, mutta ennen sitä, annan Salivalille 4/5 tähteä. Hyvä aloitus, etten sanoisi.

Lisää Maynardia ja kumppaineita on luvassa myöhemmin, mutta kuten alussa mainitsin, ei kannata huolestua. Tiputa minulle vaikka kommenttiboksiin ehdotuksia kuunneltavaksi ja saatan hyvällä tuurilla lisätä ne jonon perään, jos ne eivät satu olemaan ihan sysipaskoja. Ei vaan, kyllä minä ne kuuntelen.



Seuraavaksi vuorossa: Weezer - Weezer (mutta mikä niistä? bändillä on kai kolme nimikkolevyä, jos nyt oikein muistan... ainoa keino ottaa asiasta selvää on odottaa seuraavaa päivitystä!)



Eipä tässä muuta, ensi kertaan!