#9
The Prodigy – The Fat of the Land

Ilmestymisvuosi: 1997
Wikipedia-genre: alternative dance, oldskool jungle, big beat, dance rock, industrial rock, synthpunk
Olenko kuullut aikaisemmin: joo
Parhaat biisit: Smack My Bitch Up, Narayan, Breathe

Nyt on taas luvassa jotain uutta minulle, vaikka tämän juuri jonkin aikaa sitten kuuntelin. Mutta siis yleensäkin jotain uutta. Tälläistä elektronista musiikkia ei ole tullu kauheasti soitettua. Tai miksi ikinä haluatte tätä kutsua. Wikipediakin antaa sille monta nimeä, joista en ole ikinä edes kuullut. Mitäköhän esimerkiksi on Oldskool Jungle? Alunperin minun oli tarkoitus kuunnella saman esittäjän myöhempi julkaisu Invaders Must Die, mutta kirjoitin epähuomiossa The Fat of the Landin viimeisen arvostelun perään niin mennään nyt tällä.

Albumin avaa heti biisi, joka koostuu pääasiassa sen nimen Smack My Bitch Up hokemisesta. Kun ensimmäistä kertaa tämän nimiseen kappaleeseen törmäsin, niin tuli vähän sellanen "Oh dear..." -fiilis, että mitäköhän gangsta räppiä tämäkin nyt sitten on, mutta sitten se yllättääkin olemalla itselleni levyn kovin biisi. Todella menevää settiä. Kuten on seuraavakin ja sitä seuraava ja sitä... Taso pysyy hyvänä koko albumin ajan, jos ei kuitenkaan ensimmäisten biisien loistavuuden tasolle enää päästä. Tällä levyllä, tai tämäntyyppisessä musiikissa, lyriikat eivät välttämättä ole se pääasia eikä niissä tällä kertaa ole mitään mainitsemisen arvoista. Levyn kansikuva on muuten oikein hieno. Tässä vaiheessa, koska en keksi paljoakaan sanottavaa tästä levystä, ilmaisen tyytymättömyyttäni siihen kuinka lyriikoiden etsiminen kaiken maailman paskasivuilta on varsinainen pain in the ass... Arvatkaas mitä muuta, en tavallisesti pidä kun tekstissä sekoitetaan englantia ja suomea, kuten tuossa edellä tein, mutta en ala tuota lausetta enää muokkaamaan.

Ja, kappas, tässähän on jo niin pajon tekstiä, että mennään suoraan lopetukseen. Ylipäätään antaisin The Prodigyn The Fat of the Landille 4/5 tähteä, elikkäs erittäin nautittava kokemus.

Seuraavaksi vuorossa: Queens of the Stone Age - Songs for the Deaf (Lähestytään kymmenen levyn merkkipaalua... Ja tiedän, tiedän, onko tämäkin mielestäsi samaa sontaa kuin kaikki aikaisemmin arvostellut levyt? Olisi ehkä pitänyt nimetä tämä projekti 1001 Alternative Rock albumia, jotka on ihan hyviä... ehkä. Syytä itseäsi, kun et ole ehdottanut mitään kuunneltavaksi!)

-Antti

#8
David Lynch - Crazy Clown Time

Ilmestymisvuosi: 2011
Wikipedia-genre: alternative rock, trip hop, electronica, experimental rock
Olenko kuullut aikaisemmin: en
Parhaat biisit: Good Day Today, Pinky's Dream, Strange and Unproductive Thinking

Kuten ehkä saatatte tietää, David Lynch on pääasialliselta ammatiltaan elokuvaohjaaja, ja vastuussa muun muassa sellaisista omaperäisistä pätkistä, kuten Blue Velvet, Mulholland Drive ja Inland Empire. Yleensä, kun tämmöinen reilusti päälle 60-vuotias elokuvaohjaaja lähtee tekemään musiikkia (ollakin, että hän on myös aikaisemmin ollut osallisena ainakin yhden levyn teossa), ei odotuksia voi laittaa kovin korkealle, mutta Lynchin tapauksessa ei ikinä voi tietää mitä on luvassa. Varsinkin, kun en sitä aikaisempaa musiikkia ole kuullut. http://www.youtube.com/watch?v=6QJpY2VNP0E Tässä vähän esimakua levyn nimikkobiisin musavideon merkeissä.

Crazy Clown Time pari ensimmäistä kappaletta ovatkin aika 'trippy' kamaa, mutta efekti valitettavasti kuluu pois pidemmälle edetessä. Levyllä on liian monta liian mitäänsanomatonta kappaletta ja liian vähän erilaisuutta ja erikoisuutta, mitä olisin kaivannut. Lynch laulaa albumilla muokatulla äänellä ja wiki antaa miehelle crediittiä myös instrumenteistä, itse en tiedä mitä hän osaa soittaa. Vastoin odotuksia, lyriikat ovat useimmissa kappaleissa melko simppeleitä, jopa TYLSIÄ, ja käsittelevät tuikitavallisia ihmissuhde-aiheita. Ei sillä, että se olisi ollenkaan huono aihe, ei, mutta olisin odottanut Lynchiltä enemmän sellaista mitä löytyy muista kappaleista eroavasta, meditaatioharrastuksen inspiroimasta seitsemän minuutin Strange and Unproductive Thinking -biisistä, joka on yksi levyn kiinnostavimpia. Ylipäätään lyriikat eivät kuitenkaan itseeni niin iskeneet.

Kaiken kaikkiaan olen pettynyt kuinka vähän outo Crazy Clown Time onkaan. Näin ensikuuntelemalla antaisin Lynchin uudelle levylle kuitenkin sen 3/5 tähteä.

Seuraavaksi vuorossa: The Prodigy – The Fat of The Land (voiko kappale olla hyvä jos sen nimi on Smack My Bitch Up?)

-Antti
 

#7
Suicidal Tendencies – Suicidal Tendencies

Ilmestymisvuosi: 1983
Wikipedia-genre: hardcore punk, crossover thrash
Olenko kuullut aikaisemmin: kyllä
Parhaat biisit: Institutionalized, Two-Sided Politics, Possessed

Huh, taas pitkästä aikaa päivitystä luvassa. Ja nyt mennään suoraan vuoteen 1983, kun vuorossa on Suicidal Tendencies ja kuten tähän salakavalasti muodostuneeseen teemaan kuuluu, bändin ensimmäinen nimikkoalbumi.

En ole mikään punkin fani. Kaikki punk mitä olen kuullut on minulle vain aivotonta huutamista ja intrumenttien paukuttamista. Ja tähän kuvaukseen sopii pitkälti myös Suicidal Tendencies. Olen kyllä kuullutkin tämän levyn aikaisemmin enkä silloin tykännyt liioin kuin biisistä Institutionalized, joka taitaapi olla se orkesterin tunnetuin kappale (ja ihan hiton hyvähän se on). En tiedä sitten missä mielenalassa olin, kun tajusin tätä kuunnellesani, että pidänkin tästä "aivottomasta räminästä" yllättävän paljon. Meno on kaoottista, tuntuu kuin bändin jäsenet vain hakkaisivat soittimiaan niin kovaa kuin pystyisivät ja laulaja Mike Muir sylkee sanoja suustaa sellaisella tuntivauhdilla, että päätä huimaa kun yrittää pysyä perässä. Ja se, erityisesti laulu, on loistavaa!

Valtaosa biiseistä on lyhyitä ja ytimekkäitä ja noh, kuulostavat aikalailla samalta, mutta se ei haitannut minua kuunnellessani tippaakaan. Levy on ylipäätäänkin lyhyt, vajaa puolituntinen, joten kyllästymään ei ehdi. Lyrikaalisesti sellaiset kappaleet, kuten Suicide's an Alternative, Suicidal Failure ja I Saw Your Mommy ovat hieman hämmentäviä, mutta ehkä missasin jonkinlaisen kieron huumorin, joka niihin sisältyy. Muuten levyltä löytyy hyviä aiheita muun muassa poliitiikan kaksinaismoralismista, aivopesusta, sodasta ja syrjäytyneisyydestä.

Suicidal Tendecies kuulostaa siis parhaimmillaan hyvältä, mutta jotkin heikommat biisit raahaavat yleisfiilistä alaspäin. Ylipäätään rankkaisin levyn sellaiseksin 3/5 tähden tekeleeksi. Toimii loistavasti aina silloin tällöin.

"All I wanted was a Pepsi! Just one Pepsi, and she wouldn't give it to me!"

Seuraavaksi vuorossa: David Lynch – Crazy Clown Time (David Lynch + musiikki = mahtavuutta?)

-Antti

#6
Rage Against the Machine – Rage Against the Machine

Ilmestymisvuosi: 1992
Wikipedia-genre: rap metal, alternative metal, funk metal
Olenko kuullut aikaisemmin: kyllä
Parhaat biisit: Wake Up, Township Rebellion, Freedom

Ja jatkuu! Kuten te uskollisimmat lukijani olette ehkä huomanneet, päivitystahti on parin viime levyn aikana hidastunut merkittävästi. Alunperin oli kyse siitä, että en jaksanut kuunnella sitä Kanyeta, mutta nyt on tullut vähän muutakin juttua kuvioihin. Ei silti pelkoa, tämä missio ei lopu ennen kuin pääseen sinne tuhanteen ja yhteen.

Nyt päästäänkin albumiin, joka löytyy siitä "Tuhat ja yksi albumia, jotka jokaisen on kuunneltava" opuksesta, nimittäin Rage Against the Machinen debyytilevy. Viime postissa mainitsin pariinkin kertaan, että en ole räpin tai hip hopin tai minkälie suuri ystävä, mutta sen sijaan Rage Against the Machine on aina maistunut. Sehän on melkein kuin räppiä? Wikiinkin on laitettu, että rap metal. Mitäs muuta wikiin on laitettu? No, että funk metal! Ratmin musiikissa on paljon funk-vivahteita ja "groovyja" basso-osuuksia, mistä pidän todella paljon. Levy soljuu erittäin sutjakkaasti eteenpäin ja hyviä biisejä puskee toisen perään. Lyriikat ovat pääasiassa perus-yhteiskuntakritiikkiä, minkä fani olen myös, ja toimivat yhä 20 vuotta julkaisunkin jälkeen. Valitettavasti asiat eivät ole paljon parantuneet vaan teemat ovat yhä ajankohtaisia. Toisaalta Settle for Nothing on vähän henkilökohtaisempaa settiä.

Rakastan yli kaiken sitä, kun bändin laulaja Zach De La Rocha ajautuu biisien loppua kohden huutamaa kurkku suorana, kuten esimerkiksi biiseissä Freedom sekä Wake Up. Siinä on voimaa! "Anger is a gift!". Täytynee kai mainita myös kitaristi Tom Morello, joka saa kitarastaan irti mitä erikoisempia ääniä, mitä ihailin suuresti joskus vuosia sitten. Nyttemmin sillä ei ole minulle mitään merkitystä millä koneella ne äänet on tehty. Ei sillä, että se yhtään huonontaisi tätä levyä.

Ratm ei ole aivan lempimusiikkiani, mutta toisaalta en keksi tästä mitään valitettavaa. Niinpä Rage Against the Machinen nimikkoalbumi on projektini toinen levy, jolle myönnän täydet 5/5 tähteä.
 

Seuraavaksi vuorossa: Suicidal Tendencies – Suicidal Tendencies

Muistakaa myös, että ehdotuksia otetaan koko ajan vastaan!

-Antti

#5
Kanye West – My Beautiful Dark Twisted Fantasy

Ilmestymisvuosi: 2010
Wikipedia-genre: hip hop
Olenko kuullut aikaisemmin: en
Parhaat biisit: Gorgeous, Power, Dark Fantasy

Vaihtelu virkistää. Tässä projektissa oli siis tarkoitus myös tutustua uuteen musiikkiin, ihan lukijoidenkin kannalta. Kanye West ja hip hop oli todellakin jotain uutta minulle. Kaikki mitä tiedän Westistä on South Parkin ansiota (johon muuten viitataakin Gorgeous-biisissä, hauska juttu). Sitten oli se klippi missä Kanye keskeyttää sen jonkun jossain musiikkigaalassa. Minulla ei siis kovin hyvää kuvaa Westistä.

Tätä nimeomaista levyä olen nähnyt kehuttavan ja haukuttavan, joten päätin iskeä sen seuraavaksi kuunteluun. Vaikka en todellakaan ole kunnolla ikinä tälläistä musiikkia kuunnellut, olen joskus kuullut räppiä tai hip hoppia (jälleen, minulla ei ole mitään käsitystä mitä eroa näillä on...) joka on ihan hyvää. Yllättäen levy alkoi melko hyvin, kuten näkee Parhaat biisit -listasta, jolle pääsi kolme ensimmäistä kappaletta. Odotin jo ihan kelpo kokemusta. Puolessa välissä alkoi kuitenkin jo tylsistyttää ja loppua kohden meno alkoi miltei piinaamaan miekäläisen korvia. Blame Game oli hyvä, kunnes se lopun varmaan vartin pituinen (siltä sen tuntui) raastava puhelinkeskustelukohta pilasi sen... Ne biitit, vai miksi niitä nyt haluatte kutsua, ei kauheasti napanneet ja Kanyen ääni kuulostaa välillä melko ärsyttävältä. Lyriikoista en niin kauheasti välitä. Jossain biiseissä kai kritisoitiin rikkautta ja julkisuutta mistä pidin.

Ei kiitos tätä enää. Monet pro-arvostelijat ovat antaneet tälle viittä tähteä ja vuoden 2010 paras -leimaa, joten enpä taida ihan ymmärtää tätä genreä... Pitäisikö suosiolla hylätä hip hop? 2/5 tähteä parista ihan tarttuvasta biisistä. Mielummin en kuuntele tätä.

Seuraavaksi vuorossa: Rage Against the Machine – Rage Against the Machine (hei, tämäkin on melkein kuin räppiä? eikö?)

-Antti